Perhearkea

Eräänä lauantai-iltana, ei niinkään kauan aikaa sitten, tapahtui tällainen episodi, jonka ihan terapiamielessä päätin kirjoittaa ylös ja postata tänne riesaksenne.

Asetelma lähti siitä, että istuimme vaimon kanssa keittiön pöydän äärellä illallisen jälkeen juttelemassa niitä näitä. Tällä kertaa teema alkoi luisua vaimon itsetunto-ongelmiin, jotka silloin tällöin nostavat päätään kun on se ikävä aika kuukaudesta. Suurimman osan ajasta hän on erittäin herttainen ja miellyttävä ihminen, jota en missään nimessä vaihtaisi pois. Mutta, kuten meillä kaikilla, hänelläkin lähtee joskus lapasesta.

Puheet alkoivat pikkuhiljaa saada huolestuttavan suunnan ja kuullessani vaimoni suusta että "Katsoin psykologin tekemän videon, jossa sanottiin, että on ihan normaalia että ihmisillä on uusia ihastuksia, vaikka he olisivat naimisissa. Sinullakin on varmaan harrastuksissasi. Se on ihan ok, se on normaalia." ymmärsin että nyt liikutaan vaarallisilla vesillä. Jos olisin sosiaalisesti kyvykäs, olisin varmasti keksinyt tavan lohduttaa vaimoa siinä paikassa ja haihduttaa kaiken tuon häntä kalvavan epäilyksen. Mutta sitä kun sattuu olemaan ihmissuhdetaitojen leipäjonon hännillä, kuittasin siis kommentin huumorilla, nousin ripeästi ylös ja aloin tiskaamaan astioita.

Vaimo jatkoi samalla nuotilla, mitä siinä parhaani mukaan yritin vältellä ja kiinnittää huomiota muualle, kun puhelimeni alkoi soida. Tapojensa vastaisesti vaimo, luultavasti epävarmuudentunnossaan noukki puhelimeni ja katsoi soittajan. Siellähän sitten olikin joko jonkinlainen spämmisoitto tai väärä numero, mutta soittajana oli nuoren naisen WhatsApp -profiilikuvalla varustettu Natalia. Tällaista puhelua en ole saanut ennen taikka jälkeen tämän kohtalokkaan illan, joten alan uskoa eläväni jonkinlaisessa Truman-showssa tai sitten olen jollain minulle käsittämättömällä tavalla suututtanut kaikki mahdolliset avioliittojen jumalat. Jos olette koskaan olleet samassa huoneessa hormoneista ylikierroksilla käyvän naisen kanssa, niin voitte arvata vaimoni reaktion. Emme siis loppuillan aikana puhuneet sanaakaan ja yrityksetkin hieroa sovintoa tyrmättiin hyvin ripeästi.

Näin olisi varmasti jatkunut helposti pidemmälle viikkoa, ellei taaperoikäinen nassikkamme olisi alkanut väkivaltaisesti oksentaa keskellä yötä pitkin peittoa, lakanoita, tyynyjä, vaatteitaan ja tietenkin sänkyä. Vihanpito muuttui äkkiä kriisimoodiin, koska tekstiilien uudelleenpäällystäminen toistui palttiarallaa kerran tunnissa, ja noin kahdelta aamuyöstä oltiinkin jo matkalla ensiapuun. Lääkityksen saatuamme pääsimme taas kotiin, ja ensimmäistä kertaa nukkumaan viideltä aamulla.

Seuraavana päivänä päiväkävelylläni yritin jäsentää edellisen illan ja yön tapahtumia ja totesin, että vaikka perheellisenä onkin ihan mukavaa, erityisesti mitä vanhemmaksi tulee, niin joskus sitä näkee myös ne yksinelämisen valoisat puolet.